Studio oli hiljainen. Juontaja ja hänen arvokas vieraansa olivat syvässä keskustelussa, ja tunnelma oli painottunut. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan: valot olivat täydelliset, äänet kirkkaat, ja keskustelu kävi vakavista ja merkittävistä aiheista. Silloin se tapahtui.
Kameran takaa kuului ääni, joka katkaisi jännitteen kuin veitsellä: äkillinen, vaivalloisesti tukahdutettu aivastus.
Seuraavaksi laskeutui lyhyt, tiheä hiljaisuus. Vieras, joka oli kesken lauseen, pysähtyi hetkeksi ja hänen ilmeessään näkyi hämmentynyt hämmästys. Ammattimainen juontaja yritti pysyä vakavana, mutta pieni hymynpoikanen uhkasi jo vallata hänen kasvonsa. Sitten kameraoperaattori, joka taisteli häviötä käyvän taistelun äkillistä aivastuskohtausta vastaan, antautui toiselle, vielä voimakkaammalle aivastukselle. Tällä kertaa se oli täysin pysäyttämätön.
Se rikkoi jään.
Ensin kuului vain tukahdutettu naurahdus yleisöstä. Sitten juontaja purskahti itseään hilliten rehelliseen nauruun. ”Voi ei”, hän sanoi ja pudisti päätään. Vieraalla ei ollut mahdollisuutta vastustaa, ja hänkin alkoi nauraa.
Silmänräpäyksessä koko studio purskahdatti nauruun. Ohjaamon kaiuttimista kuului ohjaajan nauravän ääni. Studiovastaava kumartui puoliin, ja äänimieheltä purskahti hermostunut nauru. Aito, yhdistävä naurun aalto pyyhkäisi studion läpi. Se oli puhdasta, pysäyttämätöntä iloa, joka suli kaiken muodollisuuden. Itse kameraoperaattori nauroi itseään hämillään sanoen: ”Anteeksi… täytyy olla joku allergia.”
Mikä olisi voinut olla häiritsevä tekninen virhe, muuttui ohjelman muistettavimmaksi hetkeksi. Tuona hetkenä kaikki sujuvasti suunniteltu formaliteetti katosi. Taustasta, asemasta tai roolista huolimatta kaikki olivat vain ihmisiä, jotka nauraivat yhdessä täysin odottamattomalle tilanteelle.
Nämä suunnittelemattomat, aidot hetket ovat sitä, millä television katsojat todella sydämiinsä tarttuvat. Ne muistuttavat meille, että kiiltokuvamaailman takana on todelliset ihmiset. Ihmisiä, joilla on allergioita, jotka aivastavat ja jotka nauravat, kun elämä tuo odottamatta arkeen pienen kaoottisen hetken.
Kun haastattelu vihdoin jatkui, tunnelma oli huomattavasti rennompi ja lämpimämpi. Yhteinen nauru oli toiminut sosiaalisena voiteluaineena, luoden yhteyden, jota mikään muotoilu ei olisi voinut korvata.
Loppujen lopuksi jaksoa ei pilannut aivastus, vaan yhteinen reaktio siihen. Se oli täydellinen, kaunis muistutus siitä, että joskus aidon yhteisöllisyyden tunteen voi luoda jokin hyvin pieni ja odottamaton, kuten yhteinen nauru elämän omituiselle sattumalle. Se oli, kuten sanotaan, todella **
autenttinen ** hetki. Se oli hyvä hetki.
